Roomalaiset ja tasavallan säilyttäminen

107 eKr. Gaius Marius teki Rooman armeijalle uudistuksen. Aikaisemmin legioonalaiset olivat olleet kaikki maanomistajia ja he olivat itse joutuneet omalla kustannuksellaan hankkimaan varustuksensa. Jatkossa legiooniin hyväksyttiin myös omistamattomia (proletarii), armeija hankki heille heidän varustuksensa ja myös palkkaa maksettiin sotilaille pysyväisluonteisesti. Uudistus laajensi armeijan perustaa. Enää sotilaiden ei tarvinnut haikailla omille viljelyksilleen. Legioonista tuli pysyvämpiä. Sotilasura oli yhä useammalle kutsumus.

Mariuksen uudistus aiheutti kuitenkin myös sellaisen sivuvaikutuksen, että jatkossa sotilaat olivat enemmän riippuvaisia omasta komentajastaan kuin tasavallasta. Komentaja maksoi palkan ja myös mahdolliset palkanlisät, jotka saattoivat joskus olla suuriakin. Tämä oli osaltaan syynä 1. vuosisadalla eKr. raivonneisiin sisällissotiin.

Gaius Julius Caesarin ottopoika Octavianus (63 eKr.–14 jKr.), jolle senaatti antoi kunnianimen Augustus ("kunnianarvoisa") teki lopun sisällissotien sarjasta, toistaiseksi. Hän verhosi yksinvaltiutensa tasavaltalaisiin muotoihin, koska roomalaiset olivat vuosisatojen ajan inhonneet kuninkaita. Rooman senaatti jatkoi toimintaansa, mutta sen painoarvo valtakunnan asioissa heikkeni.

Ottoisä Caesar oli ymmärtänyt, ettei Rooman kaupunginvaltuusto senaatti sovi maailmanvallaksi kehittyneen Rooman valtakunnan korkeimman vallan käyttäjäksi. Hänet kuitenkin murhattiin, ja Octavianus toteutti sitten hänen ohjelmaansa. Paljon taitavammin kuin Caesar, sillä Octavianus hallitsi Rooman valtakuntaa neljänkymmenen vuoden ajan.

Ainakin aluksi näytti siltä, että yksinvaltiaan hallitsemana Rooman valtakunnan hallinto toimi tehokkaammin kuin sisällissotien aikana. Mutta yksinvaltiaan pallille oli paljon tunkua. Keisari joutui epäilemään nimittämiään sotilasvirkamiehiä. Näille ei annettu yhtään enempää resursseja kuin oli tarpeen. Seuraavien vuosisatojen aikana kuitenkin sotilaat nimittivät ja erottivat keisareita. Legioonalaiset tunsivat oman arvonsa ja legioonista tulikin aikaisempaa kurittomampia. Jatkuva sisäinen kahakointi sekä uusien keisareiden harjoittama sotilaiden palkitseminen heikensivät valtakunnan voimavaroja, vaikka samalla verotuksen tehokkuus kasvoikin.

Aikaa myöten provinsseista tehtiin pienempiä ja niihin määrätyt varusväet olivat myös pienempiä. Tämä heikensi kapinakenraalien mahdollisuuksia kaapata valta keisarilta, mutta samalla teki myös paljon vaikeammaksi torjua vihollisvoimien hyökkäyksiä valtakuntaan.

Mutta ei siitä nyt sen enempää.

Itse luulen, että alkumenestyksestä huolimatta Octavianuksen pysyvä vallankaappaus pitemmällä tähtäimellä heikensi valtakuntaa. Olen sitä mieltä, että Rooman senaatti korkeimpana vallankäyttäjänä olisi tullut säilyttää. Sen koostumusta olisi tullut vain muuttaa siten, että kansalaiset ympäri valtakuntaa olisivat saaneet siihen tavalla tai toisella omaa edustusta. Jäljelle olisi jäänyt tietenkin ongelmana legioonien riippuvaisuus omista päälliköistään. Osittainen ratkaisu olisi voinut olla se, että jatkossa yksikään sotilaista ei olisi saanut osaa ryöstösaaliista, taikka myöskään ylisuuria palkanmaksuja. Kaikkialla legioonissa olisi tullut siirtyä ehdottoman yhtenäiseen palkanmaksu- ja palkitsemiskäytäntöön.