Eräs nettituttuni kertoi minulle jotain Elias Koskimiehen kirjasta "Korusähkeitä". Päätin tilata kirjan lähikirjastooni ja keskeyttää Jukka Piipposen teoksen "Illu – lentomestari Ilmari Juutilaisen elämä" lukemisen joksikin aikaa. Koska tämä Piipposen kirjan kappale on omani eikä kirjaston, pääsisin suoraan jatkamaan sitä siitä mihin olin jäänyt, myöhemmin, joutumatta uusimaan lainausta.
Kun sain käsiini "Korusähkeitä", selailin sitä ensin hieman. Minulle kävi näissä lyhyissä hetkissä selväksi, millaisesta kirjasta on kyse. Kirja on aivan kuin William S. Burroughsin "Alastoman lounaan" ja Juha Vuorisen "Juoppohullun päiväkirjan" ristisiitos. Tällä kertaa oli näin helppoa arvostella kokonainen kirja lukematta sitä ensin alusta loppuun.
Kun sitten olin ruvennut oikeasti lukemaan kirjaa, olin havaitsevinani tekstissä myös häivähdyksen Daniil Harmsia, tuota venäläistä suurta neuvostokirjallisuuden klassikkoa. Mutta olen kuitenkin aivan varma siitä, että Koskimies ei ole lukenut ikinä elämässään Harmsia.
Koskimiehen kirjassa kertojaminä on yksin sateenkaariperheen muodostava homoseksuaali. Ennen tätä kirjaa ainoat kosketuskohtani homoseksuaalisuuteen ovat olleet Pekka Haaviston ilmetty suosio pahalla Hommaforum-keskustelupalstalla ja filosofi Jukka Hankamäen blogin lukeminen. Kuten Haavisto, myös Hankamäki on homoseksuaali, mutta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja myös filosofiudestaan huolimatta hän tapaa kirjoittaa aivan järkeviä. Paitsi silloin kun hän sanoo kannattavansa nk. tasa-arvoista avioliittolakia. Sanon näin, koska minua ei haittaa esiintyä groteskina. Seuraan näin suuren Albert Einsteinin jalanjälkiä, joka groteskisti pukeutuneena kulki vanhoilla päivillään pitkin poikin Princetonin yliopiston aluetta.
Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin voisin melkein vannoa,
että kirjassa piilee myöskin iso häivähdys Dostojevskin romaania
"Kirjoituksia kellarista" (joka esiintyy suomeksi myös nimellä
"Kellariloukko").
Elias Koskimiehen kirjan "Korusähkeitä" teksti on minusta hieman liian laskelmoidusti ja liian tekemällä tehty. Ja sitä paitsi yhdessä kohdassa se sisältää pläjäyksen halpahintaista punavihreää kansankiihotusta. Silti teksti on enimmäkseen ihan hauskaa, ja kirjaa voi sanoa varsin helppolukuiseksi. Epäilen kirjan olevan sisällöltään 80-prosenttisesti fiktiivinen. Kirja sopii lahjaksi 18 vuotta täyttäneelle lapsenlapselle, varsinkin jos tällä on kulttuurisia ja poliittisia kiinnostuksenaiheita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti