torstai 18. elokuuta 2016

Kuningas Arthurin legenda

Kuningas Arthur oli kelttiläisen Englannin myyttinen kuningas 500-luvulla, Camelotin linnan perustaja ja pyöreän pöydän ritareista kertovien tarujen keskushenkilö. Ylen sivuilla oli julkaistunut mielenkiintoinen uutisartikkeli Cornwallista löytyneestä palatsialueen raunioista, jotka mahdollisesti liittyvät kuningas Arthuriin jollakin lailla. Mutta puhunpa ensin vähän lisää historiasta ennen kuin jatkan hänestä.

Rooman keisari Claudius aloitti Britannian valloituksen vuonna 43 jKr. Kesti monta vuotta ennen kuin alueesta tuli kiinteä osa Rooman valtakuntaa. Mutta se onnistui. Kelttiläistä kieltä puhuneet britit alistuivat Rooman vallan alle.

Jo ennen tätä suuri osa Britanniaa oli ollut Rooman valtakuntaan sidoksissa liittosuhteiden kautta. Alun perin Gaius Julius Caesar oli aloittanut Britannian lähentämisen roomalaiseen maailmaan tekemällä vuosina 55 ja 54 eKr. saarelle kaksi sotaretkeä.

Britanniasta tuli aikaa myöten roomalainen, mutta sen asukkaat enimmäkseen eivät omaksuneet latinaa äidinkielekseen. Roomalainen kaupunkikulttuuri hallintoineen, temppeleineen, viemäreineen ja kylpylöineen tuli kuitenkin briteille tutuksi.

Mantereen puolella kohtaamiensa vaikeuksien vuoksi Rooma päätti jättää Britannian oman onnensa nojaan. Se veti legioonat pois vuonna 410 jKr. Brittien kaupunkikulttuuri romahti. Samoin hallinto. Myöskin kaupankäynti Britannian ja manner-Euroopan välillä tyrehtyi. Talouselämä rojahti alkeelliselle tasolle. Tämä kaikki tapahtui vain noin kymmenen vuoden aikana.

Mantereelta saapuneet germaaniheimot anglit, saksit ja juutit alkoivat asuttaa sitä aluetta, mikä nykyään tunnetaan Englantina. Briteistä ei ollut heille oikein vastusta ja kahden vuosisadan aikana he valloittivat itselleen lisää elintilaa Britanniasta. Ilmeisesti he olivat julmia valloittajia. Kelttiläinen alkuväestö tuhottiin, orjuutettiin tai karkotettiin. Joka tapauksessa heidän kielestään ei jäänyt mitään merkkejä germaanivalloittajien kieleen.

Valloituksen etenemisen tiedetään kuitenkin pysähtyneen välillä joksikin aikaa. Joko joku taitava paikalliskuningas tai sotapäällikkö on kyennyt valjastamaan brittien voimavarat valloittajien vastustamiseen. Tästä henkilöstä ei tiedetä, mikä hänen nimensä oli. Ei tiedetä sitäkään, että onko yhdellä ainoalla henkilöllä ollut asiassa niin paljoa merkitystä.

Luin vuosia sitten sellaisesta, että kelttibritit usein antoivat lapsilleen kaksiosaisia nimiä, joista yksi osa oli latinaa ja toinen brittiä. Joku tutkija oli sanonut, että nimi "Arthur" voisi tulla tällaisesta nimiyhdistelmästä. Muinaisbritiksi karhu on "arth" ja latinaksi "ursus". Kun ne yhdistää, saadaan nimi Arthursus.

Joka tapauksessa kuningas Arthurin legendaan tuli keskiajan vuosisatojen aikana uutta legendaa legendan päälle. Legendassa on jonkinlainen historiallinen ydin, mutta ainoastaan se, sillä 99-prosenttisesti tarina on silkkaa sepitettä ja tarua.

Lopullinen perikato kelttiläiselle Britannialle koitti vuonna 577 Deorhamin taistelussa, jonka seurauksena nykyisen lounais-Englannin maa-alue joutui eroon Walesista.

Kelttiläisväestö säilyi Walesissä, lounais-Englannissa ja luoteis-Englannin Cumbriassa alueiden ylänköisyyden ansiosta.

Lisäksi germaanivalloittajien tieltä oli muuttanut mannermaalle silloin melko lailla autioituneeseen Bretagneen väestöä, joka on antanut alueelle nimensä. Muuttajien jälkeläisten puhuma kieli on nimeltään bretoni, ja kieltä käytetään edelleen alueella jonkin verran.

Walesissakin puhutaan edelleen kelttiläistä kymrin kieltä, vaikka se on jäänyt 1800-luvun englantilaisen kaivossiirtolaisuuden ja kymrinkielisen väestön siirtolaisuuden vuoksi pieneksi vähemmistökieleksi. Kielen sammuminen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä uhkana.

Cumbriassa puhuttu kelttiläinen kieli kumbri kuoli 1000- tai 1100-luvulla.

Lounais-Englannissa Cornwallissa puhuttu kornin kieli kuoli 1800-luvulla.

Olen lukenut jostain, että (ainakin joillain) roomalaisilla joukoilla oli Britanniassa joukko-osastotunnuksenaan lohikäärmeen muotoinen tuulipussi. Germaanivalloittajat ovat voineet kohdata taistelukentällä brittipuolustajat kokoontuneena samantapaisen lohikäärmetunnuksen alle. Joka tapauksessa Walesin lipussa on muistuma näistä ajoista. Siinä on nimittäin valkovihreällä pohjalla punainen lohikäärme.

Toisen legendan mukaan 200-luvulla jKr. eli Yrjö (Georgios) -niminen kristitty Rooman legioonien upseeri. Yrjön kerrotaan kärsineen marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen vainoissa. Sydänkeskiajalla Yrjöön liitettiin tarina hänestä surmaamassa lohikäärmettä. Ristiretkeläiset toivat tarinan mukanaan Länsi-Eurooppaan, ja Englannissa germaanit, tai siis maan vuonna 1066 valloittaneet normannit kunnioittivat niin paljon Yrjöä, että maan tunnukseksi omaksuttiin pyhän Yrjön risti eli punainen risti valkoisella pohjalla, vuonna 1190.

Minusta olisi houkuttelevaa ajatella, että tämä myöhäisempien englantilaisten valinta maan tunnukseksi olisi kaikua siitä, että maan kantaväestön esi-isät olivat sotineet aikoinaan lohikäärmetunnuksen alla taistelevia brittikelttejä vastaan. Mutta en usko tässä niin pitkään historialliseen muistiin, ja sitä paitsi germaanien valloittaessa Britanniaa vuosisatoja aikaisemmin ei lohikäärmetarinaa ollut vielä keksitty liitettäväksi osaksi Yrjön legendaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti