tiistai 31. tammikuuta 2017

Ohoh. Yle puolustaa välillä vapauttakin

Jari Ehrnrooth, kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti, kirjoittelee aina kolumneja Ylen nettisivuille. Hänen Yhdysvaltain juuri virkaansa jokin aika sitten astuneeseen presidenttiin Donald Trumpiin, populismiin ja liberalismin puolustukseen liittyvä lyhyehkö tekstinsä Populismiin on vastalääke oli vähän yli kaksi viikkoa sitten julkaistunut siellä.

Jätän kirjoituksen ongelmat aluksi käsittelemättä ja keskityn tuomaan esiin sen arvokkaan, mitä siitä löysin, koska olen myönteisellä mielellä. Oi, katso:
Yksilön autonominen tahto voi kehittyvä vain tietoisen vastuun ja eettisen kasvun kautta. Tämän antropologisen tosiasian hyväksynyt liberalismi palaa juurilleen ja korjaa syntyaikojensa raamatullisista uskomuksista riesaksi jääneet virheensä. Vapaus on käsitettävä arvopäämääräksi eikä syntyperäiseksi lahjaksi.

Aikuistuttuaan vapauden aate liittyy filosofiseen etiikkaan. Siitä tulee jälleen historiallisesti edistyksellinen voima, joka ei suvaitse kaikkea, vaan näkee velvollisuudekseen purkaa itsenäistä yksilön vapautta tukahduttavia rakenteita (niin autoritäärisiä kulttuuriuskontoja kuin passivoivaa sosiaalipolitiikkaa). Vastuullisessa liberalismissa vapaa yksilö käsittää, että ihmisten keskinäisen riippuvuuden vuoksi hän voi olla vapaa vain jos hän samalla ottaa vastuun kaikkien muiden vapaudesta.
Tämä on kyllä hienosti sanottu. Vapaus on tärkeä arvo, jonka puolesta jo Spartacus oli valmis kuolemaan ja kuolikin vuonna 71 eKr.
Vastuullinen harkinta voi tietenkin tapahtua vain tosiasioita huolellisesti tutkien ja loogista päättelyä noudattaen. Universaalin velvollisuusetiikan kannalta totuuden tavoittelu on välttämätön perusarvo niin taloudessa, kulttuurissa kuin politiikassakin. Siitä lipeäminen johtaa ensin kaksinaismoraaliin ja lopulta romahdukseen.
Täysin samaa mieltä. Totuusrelativismi ei toimi. Me voimme saada objektiivista tietoa, ja tärkein työkalu siihen on tiede. Totuus ei myöskään riipu siitä, kuka sen sanoo.
Nettiaikakaudella halpamainen kansankosiskelu on käynyt liian helpoksi. Ensimmäisenä vastatoimena ehdotan, että julkinen valta luo internetiin Perustuslaillisen Kansalaisfoorumin (vaaleilla valitun eduskunnan yhteyteen).

Näin jokaiselle kansalaisella annettaisiin mahdollisuus osallistua omalla nimellään (henkilövarmennuksen kautta) vakavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, kommentoida lainvalmistelutyötä ja eduskunnan toimintaa. Tällaisen hyvin organisoidun avoimen foorumin arvovalta automaattisesti vähentäisi sosiaalisessa mediassa riehuvan nimimerkkirähinän vetovoimaa, jota taitavat populistit käyttävät edukseen.

Sähköisen kansankokouksen ylläpitäjäksi sopisi esimerkiksi eduskunnan tietopalvelu, joka voisi samalla tarjota reaaliaikaisen faktantarkastuspalvelun puheenvuorojen rinnalle. Tällaisen foorumin toiminta parantaisi sekä kansalaiskeskustelun että eduskuntatyön laatua.
Tämä on sinänsä hyvä ehdotus. Mutta nykyisessä kulttuurieliitin ylläpitämässä kulttuuri-ilmapiirissä mahdoton toteuttaa. Koska vain osalla kansalaisista olisi Kansalaisfoorumilla oikeus lausua mielipiteensä julki. Muut erehtyessään kertomaan siellä mitä mieltä ovat, vaikka mielipiteet olisivat perusteltujakin, voisivat joutua valtionsyyttäjän oikeuteen haastamaksi. Ja tulisivat kenties sen vuoksi menettämään opiskelu- tai työpaikkansa. Suomen lainsäädäntö orwellilaisine kummajaisineen ajaa ihmisiä turhaan itsesensuuriin. Joten foorumilla ei olisi keskustelu vapaata. Itse kannatan hyvää käytöstä kanssaihmisiä kohtaan, mutta se, että mielipiteen ilmaisusta rangaistaan, ei minusta kuulu nykyaikaan. Se on sen sijaan tunkkaista bysanttilaisuutta ja keskiaikaa.
Eihän välillisen demokratian tarkoituksena ole edustaa puolueita, vaan vapaista yksilöistä muodostuva kansaa. Sinua ja minua, meitä.
Aivan. Mutta vapaat yksilöt olisivat vielä vapaampia, mikäli he voisivat sveitsiläisten tapaan äänestää välillistä demokratiaa täydentävän suoran demokratian avulla tarpeen vaatiessa poliitikkojen päätökset kumoon. Tai vaikka samaisen kansanäänestysmenetelmän avulla luoda itse lakeja.

Ehrnrooth esittää kirjoituksessaan myös, että arvopopulismi on arvoliberalismin luoma hirviö ja että kummankin lähtökohtana on arvojen perustelemattomuus. Mies esittää myös, että jokaisen vapaasti itseään toteuttavan on perusteltava omat arvovalintansa koko ihmiskunnan edessä ja että eettinen edistys ei tee elämää helpommaksi, mutta arvokkaampaa siitä tulee.

Toki arvoja voi ja kannattaa perustella, kunhan muistaa, että ne kaikki ovat todistamattomia samaan tapaan kuin uskontojenkin "totuudet".

Minusta on oikein hienoa, että Ylen sivuilla on annettu tilaa tällaiselle vapauden ja liberalismin puolustukselle. Liberalismiksi on nykyään aivan liian usein kutsuttu kaikkea sellaista, mihin liittyvät kukkahattutädit ja sensuurimentaliteetti. Mutta eihän Suomen lain mukaan nykyään Yleisradion toimituksen olekaan enää pakko ajaa monikulttuurisuutta.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Uni siitä, että sain "hyvän" ajatuksen siitä, millä lailla saataisiin aikaiseksi hyvä Linuxin versio

Näin jokin aika sitten sellaista unta, että sain sellaisen mukamas hyvän ajatuksen, että olisi hienoa, jos tehtäisiin Linux-käyttöjärjestelmän levitysversio, joka rakennettaisiin LibreOffice -toimisto-ohjelmiston ympärille.

Herättyäni ihmettelin, että onpa outoa, että olin onnistunut kuvittelemaan tuollaista. Edes unissani.

TIETOLAATIKKO

Linux on vapaa Unixin kaltainen käyttöjärjestelmä, jonka keksi aikoinaan suomalainen tietojenkäsittelytieteen opiskelija Linus Torvalds. Linus vastaa edelleen järjestelmän ytimen eli kernelin kehitystyöstä sikäli, että hän on se taho, joka hyväksyy muutokset siihen. Linux on erilainen kuin Microsoft Windows, vaikka sen käyttöliittymä voidaan viilata windowsmaiseksi. Linux on nykyään varsin yleisesti käytetty käyttöjärjestelmä älykännyköissä, taulutietokoneissa, supertietokoneissa ja sulautetuissa laitteissa. PC-tietokoneissa se taas ei ole kauhean yleinen. Tässä tietokoneessa, jolla tätä blogiani kirjoitan, on kuitenkin Linux, eikä Windowsia ollenkaan. Sellaista.

Linuxista pääset lukemaan lisää esim. täältä.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Onko presidentti Trump Saatanasta seuraava: Yle puhuu

Yleisradion sivuilla julkaistui artikkeli, jossa annetaan neljälle Yhdysvaltain uutta presidenttiä Donald Trumpia inhoavalle yhdysvaltalaiselle naiselle puheenvuoro. Aiheena ei ole mikään muu kuin Donald Trump ja hänen inhottavuutensa. Artikkeli on Tapani Hannikaisen kirjoittama.

Huomiota kiinnittää se, ettei Ylen toimittaja anna artikkelissaan puheenvuoroa Trumpia kannattaville naisille. Enkä ole huomannut, että Yle olisi julkaissut sellaisesta aiheesta erillistä artikkeliakaan. Tämä on outoa, koska Yle on julkisen palvelun firma ja lisäksi Donald Trump ei suinkaan ole Saatanasta seuraava. Mutta jos olen tässä erehtynyt, niin toivon, että joku esittää asiasta pitävät todisteet.

Osaan kyllä itsekin suhtautua kriittisesti presidentti Trumpiin. Tulen joskus lähiviikkojen aikana siksi julkaisemaan blogissani merkinnän, jossa kerron, mikä on mielestäni miehessä eniten kritiikkiä ansaitseva piirre. Pysykää kuulolla!

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Siirryin takaisin Windows XP:hen

Viime vuoden 2016 melko lopulla vanha tuttuni kirjailija Jukka Piipponen vaimonsa Maritan kanssa lahjoitti minulle heiltä ylijääneen kannettavan tietokoneen. Siinä oli asennettuna Windows XP.

Jos ketään kiinnostaa, niin Piipponen on kirjoittanut liudan tosielämäpohjaisia, romaanimuotoisia kirjoja suomalaisista sotalentäjistä. Lisäksi hän on kirjoittanut yhden kirjan saksalaisesta sääasemasta Barentsinmerellä.

Mutta palataanpa tietokonemaailmaan. Microsoft-yhtiön Windows XP on Windows-käyttöjärjestelmistä kaikkien aikojen suosituin. Se julkaistiin vuonna 2001. Se toimi Windows Me- ja Windows 2000 -käyttöjärjestelmien seuraajana samalla yhdistäen nämä kaksi keskenään täysin erilaista Winblows-tuoteperhettä. Tavanomaiset päivitykset järjestelmälle lopetettiin vuonna 2009 ja tietoturvapäivityksetkin lopulta 8.4.2014.

Windows XP säilyi suosittuna senkin jälkeen, kun korvaavia Windowsin versioita oli tullut julki: Windows Vista vuonna 2007, Windows 7 vuonna 2009, Windows 8 vuonna 2012, Windows 10 eli lopullisesti viimeinen Windowsin versio 29.7. vuonna 2015. Jotkut ovat käyttäneet XP:tä jopa senkin jälkeen, kun se ei ole saanut enää tietoturvapäivityksiä ja pitäneet sitä jopa yhteydessä internettiin.

Näihin ihmisiin kuulun osittain minäkin.

Minähän innostuin niin kovin paljon Piipposten Windows XP -tietokoneesta.

Vuonna 1998 olin saanut joululahjaksi vuoropohjaisen Windows-sotastrategiapelin nimeltä The Operational Art of War. Pelissä oli minulle tärkeänä osana skenaarioeditori, jolla pystyi tekemään peliin omia skenaarioita. Ja minä tein niitä. En itse asiassa pelannut koskaan pelin mukana tulleita valmiita skenaarioita.

Välillä tulin pelanneeksi pelejäni turhan paljonkin.

2000-luvun alkupuolella aloitin siirtymän Windows-käyttöjärjestelmästä Linuxiin, tähän mainioon suomalaisalkuiseen keksintöön. Aluksi käytin Windowsia Linuxin rinnalla, mutta lopulta saatoin heivata Windowsin mäkeen. Tämä oli mahdollista myöskin siksi, että TOAW toimi myöskin Linuxissa Wine-ei-emulaattorin avulla. Wine on yhteensopivuusrajapinta, jonka avulla on mahdollista käyttää Unixissa ja Linuxissa joitakin Windows-sovelluksia. Kuuluisa kuvankäsittelyohjelma Adobe Photoshop esim. toimii melko hyvin Linuxissa Wine'in avulla. Näin olen kuullut. Itse kun en siitä halua maksaa, niin käytän GIMPiä. (Siitä on muuten olemassa Windows-versiokin).

Mutta sitten kävi katastrofi. TOAW ei enää toiminutkaan Linuxissani. Ilmeisesti Wine'ia oli onnistuttu kehittämään kannaltani väärään suuntaan. Tämä oli minulle suuri isku, josta en toipunut koskaan. En silti vaihtanut takaisin Microsoft Windowsiin, koska Linuxin myötä tarjoutunut vapautuminen ohjelmistojättien vallasta oli minulle myöskin kovin, kovin tärkeä asia.

Tässä välilläkin olin onnistunut välillä joissain tietokoneissa pelaamaan, tai ainakin väliaikaisesti taas kokeilemaan TOAWia. Mutta pitempiaikaista iloa en enää voinut siitä saada. Kunnes Piipponen ilmoitti, että saan heiltä tietokoneita. Niin, niitä piti tulla kaksi, mutta toinen tulee kuulemma vasta myöhemmin.

Olin välikauden kokeiluissani tullut hankkineeksi sen tärkeän tiedon, että jos Windows on yhtään tuoreempi millään tavalla kuin Windows XP, johon on asennettu Service Pack 2 -korjauspaketti, niin TOAW ei toimi siinä. Piipposten lahjoittamassa kannettavassa oli kuitenkin asennettuna Windows XP:n viimeinen Service Pack, joka tottelee numeroa 3, mikä on kyllä melko luonnollista, koska pitäähän käyttöjärjestelmässä olla kaikki korjaukset, parannukset ja suojaukset kunnossa. Ajattelin, että kolmosen poistaminen järjestelmästä voi rikkoa sen. Joten rupesin etsiskelemään kämpiltäni Windows XP:n asennuslevyä. En löytänyt. Enkä löytänyt myöskään Microsoftin sivuilta enää Windows XP:n tiettyjä Service Packejä. Toki tämäkin on luonnollista, koska Mikkisofta ei enää tue järjestelmää.

Mutta ennen kuin rupesin tekemään jotain peruuttamatonta, kokeilin asentaa TOAWin koneeseen. Ja, oi, katso: se rupesi toimimaan! Olin ilmeisesti ollut aikaisemmin väärässä olettaessani, että tiettyä Windowsin järjestelmän versiota tuoreemmat olisivat epäyhteensopivia pelini kanssa.

Jotta Piipposten järjestelmä toimisi jatkossa optimaalisesti, minä aluksi poistin siitä ison liudan heidän asentamiaan sovelluksia. Ja mahdollisuuksien mukaan siivosin järjestelmän rekisteriäkin.

Tässä voisi vielä mainita sellaisenkin seikan, että XP-tietokonettani en yhdistä koskaan internettiin, koska se olisi tietoturvariski. Ja koska käytän konetta ainoastaan pelaamiseen, minun ei tarvitsekaan koskaan yhdistää konetta internettiin. Jos olisin joutunut asentamaan Windows XP:n uudelleen, ja jos siis minulla olisi ollut käytössä oikeat asennusmediat, olisin voinut toki joutua sen verran yhdistämään koneella internettiin, että olisin saanut järjestelmän aktivoitua sen kautta. Service Pack 2:n olisin tarvinnut sen vuoksi, että se toisi järjestelmään mukaan sen oman palomuurin, joka estäisi järjestelmää internettiin kytkemisen jälkeen välittömästi saastumasta öttiäisillä. Mutta aktivoinnin jälkeen olisin heti nk. katkaissut piuhat.

...Ja olen sitten pelannut The Operational Art of Waria. Mutta kun olin saanut tehtyä ensimmäisen skenaarioni suurin piirtein valmiiksi, TOAW rupesi kaatuilemaan pelatessani sitä. Päättelin, että olin tehnyt skenaariostani liian massiivisen töhnöiselle järjestelmälle. Olin luonut peliin mm. järjettömän kokoisen pelialueen. Microsoft Windows kun on siitä jännä käyttöjärjestelmä, että versiosta riippumatta se tapaa kerätä ajan kanssa töhnää sisuksiinsa. Ja töhnöisyys voi haitata käyttökokemusta. Sen sijaan, että olisin yksinkertaistanut skenaariotani, minä poistin sen. Ja rupesin rakentamaan uutta.

Ensin oli jonkin verran synkkä tunnelma minulla. Alkuperäinen suuri iloni ja innostukseni oli poissa. Optimismi laahasi perässä. Mutta lopulta sain toisen skenaarion valmiiksi. Se muistutti edellistä, mutta oli yksinkertaisempi. Olen siitä pitäen ollut taas pirteämpi.

Välillä olen pelini takia mennyt turhan myöhään nukkumaan. Tällä hetkellä arvioin, että peliriippuvuuteni on alle keskitason. Siltä varalta, että riippuvuuteni pahenee ennen pitkää, kävin etsimässä interwebistä, onko olemassa sellaista yhdistystä kuin Anonyymit tietokonepeliriippuvaiset. Sellaista en löytänyt, mutta Anonyymit pelurit löysin. Sinne voin mennä, jos menee oikein pahaksi.

Mutta onneksi pelaamiseni on sen laatuista, että siihen ei kuulu rahanmenoa.

Lopuksi vielä kerron, että eräs hyvä kaverini, josta käytän nimitystä "ei-lihallinen veljeni Linuxissa L.V. (etu- ja sukunimi tähän)", oli löytänyt varastoistaan Windows XP:n asennuslevyn. Jossa on valmiina Service Pack 2. Jos joudun asentamaan järjestelmän joskus uudestaan, niin voin tehdä sen tämän avulla. Tietokoneen pohjassa on joka tapauksessa lisenssitunnus XP:lle.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Uni, jossa olin the President of the United States, eiku...

Olen aikoinaan luonut mielessäni Mousa-nimisen yleensä Atlantille sijoittuvan valtiomuodostuman. Minulla on ollut tapana "testata" siellä mieleeni juontuvia poliittisia juttuja.

Näin tässä välillä pitkästä aikaa unta Mousasta. Minut oli valittu maan presidentiksi. Presidentti oli maan hallituksen johtaja ja ministerit olivat presidentin neuvonantajia Yhdysvaltain tapaan.

Taisi olla ensimmäinen päiväni virassa. Olin paikallisessa presidentinpalatsissa. Paikalla oli muitakin ihmisiä. Mm. vanhempi pikkuveljeni, joka taisi olla yksi ministereistäni. En tiedä, missä nuorempi pikkuveljistäni oli. Keskustelimme poliittisista kysymyksistä.

Mousa oli tällä kertaa maa, jossa vallitsivat suuret tuloerot. Minä lausuin, että meidän on tehtävä asialle jotain ja mahdollisimman nopeasti. Kehotin neuvonantajiani kehittämään jotain päässään lähiaikoina asian hyväksi. Sanoin myös, että koska Mousan ilmapiiri on mitä on, eikä maalla ole kokemusta pienistä tuloeroista kuten Ruotsilla ja Suomella, emme voi heti aluksi yrittää saada aikaiseksi yhtä pieniä tuloeroja kuin näissä maissa. Pienemmän täytyy aluksi riittää.

Unessa oli outoa se, että näytin olevan aikaansaava, oma-aloitteinen ja pätevä hallituksen johtaja.

Täytyy vielä sanoa, että uneni oli yksi kaikkien aikojen parhaista koskaan näkemistäni unista.

Ja mistä uneni sitten johtuu. Sillä saattaa olla jotain tekemistä Donald Trumpin viimeperjantaisen virkaanastumisen kanssa. Ja sillä on jotain tekemistä luonnollisesti sen kanssa, että olen periaatteessa politiikasta hyvin kiinnostunut ihminen.

Katselin aikoinaan yhdysvaltalaista West Wing -draamasarjaa. Se kuvasi fiktiivisen Yhdysvaltain presidentin Josiah "Jed" Bartletin ja hänen Valkoisen talon henkilökuntansa elämää poliittisen elämän tiimoilla. Presidenttiä esitti Martin Sheen. Ja hän oli tullut valituksi Demokraattisen puolueen ehdokkaana. Muistan samaistuneeni sarjan henkilöihin vahvasti. Muistan myös, kun katsoin sarjan viimeistä jaksoa. Presidentti Bartlet oli viimeisiä aikojaan presidenttinä, ja kun hän ei voinut perustuslain säädöksen mukaan asettua ehdolle kolmatta kautta varten, valittiin Demokraattisen puolueen ehdokkaaksi toinen henkilö. Niin, ja tämä tuli myös valituksi. Hurrasin sitten sarjan henkilöiden mukana. Niin kovaa sarja oli iskenyt minuun kyntensä. Oikeassa elämässä en äänestäisi mielelläni Demokraattista puoluetta. Tai no en kyllä Republikaanistakaan.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Trumpin triumfi: astuu tänään presidentinvirkaan

Ja niin käy tänä päivänä, että suurhirvi Donald Trump lausuu virkavalansa Amerikan Yhdysvaltain uutena presidenttinä klo 12.00 Washington DC:n aikaa. Tämä on herättänyt suurta vihastusta ja sitä on laajalti pidetty huonona siirtona, että hänet päästetään tekemään se.

Trump joutuu vähentämään viehättävää spontaaniuttaan, mikäli aikoo jäädä historiaan hyvänä Yhdysvaltain presidenttinä. Harkitsemattomilla ulostuloilla ja puheilla miehen on helppo heiluttaa maailmantaloutta sekä aiheuttaa diplomaattisia kriisejä.

Yhdysvaltain presidentin virka ei ole pelkästään virka, vaan kokonainen instituutio. Virkaan astuva presidentti tuo mukanaan omat neuvonantajansa ja virkamiehensä, joita on tuhansittain. Trump lienee jossain määrin osannut valita lähimpiä neuvonantajiaan. Hänelle on ehkä jo selvää, miten presidentin hommia on hyvä hoitaa. Mutta jos näin ei olisi, luvassa olisi meille runsasta viihdettä.

Itse en usko, että Donald Trump presidenttinä tulee olemaan katastrofi.

En usko, että hänessä Venäjän suurjohtaja Vladimir Putin on saanut myötämielistä kumppania Valkoiseen taloon. Jos Putin on sellaista yhtään ajatellut, niin hän tulee pettymään.

Trumpin suhtautuminen NATO-liittolaisiin on ollut esillä oleva suuri kysymys. Mies on vaatinut puolustusliiton jäsenmaita ottamaan suuremman taloudellisen vastuun omasta puolustuksestaan. Ja tämä on täysin oikein. Puolustusliiton säännöt vaativat sitä, että omaan puolustukseen panostetaan. Jos joidenkin jäsenmaiden päättäjät ovat olleet asiasta eri mieltä, niin he ovat idiootteja.

En usko, että Trump on romuttamassa NATO-maiden yhteistä puolustusta.

Maailman ja hänen oman maansa suhteen suurin kysymys lienee nyt Trumpin taipumus protektionismin kannattamiseen. Silti, Yhdysvaltain kongressin molemmissa kamareissa on tällä hetkellä miehen oman taustapuolueen Republikaanien enemmistö. Ei se eikä edes oppositiopuolue Demokraatit kannata liiemmin protektionismia. Trumpilla tulee olemaan vaikeuksia ajaa varsinkin tätä ohjelmansa kohtaa.

Hauskinta Donald Trumpissa on mielestäni ollut se, että hänen valituksi tulemisensa on aiheuttanut itkupotkuraivokohtauksia lukemattomissa ihmisissä (kuten tästä ja tästä voi ehkä päätellä). Se on ollut minulle parasta viihdettä. Mielestäni Trump ei suinkaan ole Saatanasta ja Hitleristä seuraava. Vaikka tuskin itse voisin kannattaa hänen kaltaistaan poliitikkoa rakkaassa kotimaassani.

Pahin puoli hänessä on mielestäni se, että kun hän on esiintynyt unohdettujen työläisten edustajana, niin hän miehittää ministeriönsä jossain määrin kapitalisteilla. Mutta tässä suhteessa tuskin kilpakumppani Hillary Clinton olisi ollut selvästi parempi vaihtoehto. Vaikka tämä ei ole kapitalisti itse, niin hänellä on ollut niin kovin likeiset suhteet sellaisiin.

Mielenkiintoisin puoli Donald Trumpissa on mielestäni se, että hän on luultavasti Yhdysvaltain historian ensimmäinen avoimesti uskonnoton presidentti. Yhtä mielenkiintoista on se, että hän tuli valituksi virkaan Republikaanisen puolueen ehdokkaana. Puolue kun on täynnä nk. kristillistä oikeistoa.

Söin eilen illalla kokonaisen paketillisen Wiener Nougat -konvehteja. Ne ovat minulle kuin huumetta. Niiden voimalla toivotan Donald Trumpille voimia ja viisautta toimia Yhdysvaltain presidenttinä. Olkoot vaatteesi aina valkeat ja pääsi runsaasti voideltu.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kirja-arvostelu: Tiina Korhonen: Rautasaappaiden kaiku – SS-osasto Weinert suursodassa

Kuulin tästä tositapahtumiin perustuvasta sotaromaanista vuoden 2016 melko lopulla. Pekan porstua -blogissa oli julkaistunut merkintä aiheesta Feministinen kirjallisuushaaste, jossa käsiteltiin Maria Petterssonin Ylen kolumnissaan Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt esittämää väitettä. Merkinnän lukijakommenteissa oli nimimerkki "Qroquius Kad" kertonut Tiina Korhosen kirjoittaneen sotaromaanin nimeltä Rautasaappaiden kaiku – SS-osasto Weinert suursodassa, joka muuten on kirjailijan esikoisteos ja ilmestynyt vuonna 1990. Vaikka olin valmis jättämään Petterssonin kolumnissaan esittämän väitteen omaan arvoonsa, ajattelin, että ei minua haittaa yhtään lukea naisen kirjoittama kirja, kun kerran sen aihe on kiinnostava. Kirja kertoo suomalaisesta SS-sotilaiden ryhmästä. Niinpä pistin kirjan lukulistalle. Aluksi hieman taustaa teokselle:

SS eli Schutzstaffel (suom. suojajoukot) perustettiin alun perin Adolf Hitlerin henkivartiostoksi. Hitlerin ja hänen kansallissosialistisen puolueensa kaapattua vallan Saksassa vuonna 1933 SS:n tehtävät laajenivat. Siihen kuului mm. keskitys- ja tuhoamisleirien vartijoiden lisäksi Waffen-SS, joka oli järjestön sotilaallinen siipi.

Waffen-SS:n sotilaskoulutus oli vaativaa. Niinpä voidaan sanoa sitä eräänlaiseksi erikoisjoukoksi.

Kun Suomi vaihtoehtojen puutteessa ajautui Hitlerin Saksan liittolaiseksi, keväällä vuonna 1941 Suomesta lähetettiin pataljoonan verran sotilaita Saksaan koulutettavaksi sotimaan Waffen-SS:ssä. Monet nimittävät pataljoonaa Mauno Jokipiin vuonna 1968 julkaistun tutkimuksen nimen mukaisesti panttipataljoonaksi. Tehtävä kesti noin kahden vuoden ajan, minkä jälkeen pataljoona kotiutettiin Suomeen.

Hitler oli toivonut, että Suomesta lähetetyistä vapaaehtoisista 2/3 olisi norjalaisten ja hollantilaisten vapaaehtoisten tapaan vakaumuksellisia kansallissosialisteja, mutta suomalaisista SS:ään menneistä sellaisia oli tuskin kukaan. Heitä innoittivat pikemminkin sellaiset asiat kuin sotaromantiikka, seikkailunhalu ja halu taistella Neuvostoliittoa vastaan. Taustalla vaikutti myös jääkäriperinne. Mukaan tuli myös joitakin jo Talvisodassa taistelleita.

Suomalaisia pataljoonaan valittaessa ei ilmeisesti kiinnitetty huomiota saksalaisiin rotumääräyksiin, vaikka Saksan johdossa toivottiinkin, että suomenruotsalaiset olisivat joukoissa yliedustettuina. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Panttipataljoona oli alun perin nimeltään SS Freiwilligen-Bataillon Nordost. Myöhemmin nimi muuttui muotoon Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS. Pataljoona oli osa SS-divisioona Wikingia (5. SS-Panzer-Division Wiking), joka koostui ulkomaalaisista vapaaehtoisista.

Korhosen kirjan sotilaat mitä ilmeisimmin eivät kuitenkaan kuuluneet panttipataljoonaan, vaan heidät oli sijoitettu muualle Wiking-divisioonassa, koska he olivat "vanhoja sotilaita".

Kirjan alussa on Horst Weinert -nimisen saksalaisen miehen nuoruudenkuvausta ja kertomusta siitä, miten hänestä tuli Waffen-SS:n upseeri.

Weinertista tuli itse asiassa luutnantin arvoinen koulutusupseeri. Hän kuitenkin karkasi sotaan mukaan kouluttamansa suomalaisryhmän kanssa. Luutnantin arvostaan huolimatta hänelle ei annettu suurempaa joukkoa alaisia kuin ryhmän verran. Tämä herätti saksalaisten sotilaiden joukossa kaikkialla, missä hän tai hänen ryhmänsä olikin, aina suurta hämmästystä.

Kirja kuvaa näiden suomalaisten SS-sotilaiden elämää sammakkoperspektiivistä, siten kuin sotilaat itse kokivat elämän idän retkellä. Usea suomalainen sotilas ja jokunen norjalainen ja saksalainenkin tulee kirjaa lukiessa tutuksi. Kirja kuvaa hyvin myös elämän nurjempia puolia SS-sotilaan elämässä. Huolto laahaa jäljessä, on vilu, ravinto on usein huonolaatuista tai sitä ei ole ollenkaan. On nälkä, vaatteet ovat märkiä, taudit jyräävät sotilaita. Sotilaat saavat sukupuolitautejakin. Ja peseytymismahdollisuudet ovat heikot, joten liasta tulee jokapäiväinen seuralainen. Puhumattakaan siitä, että toverit haavoittuvat tai kuolevat.

Kirjassa tuodaan esiin myös saksalaiseen kulttuuriin kuuluva teitittely. Kaikkia teititellään, paitsi ei ehkä joskus suomalaisia sotilastovereita. Tosin 1940-luvun alkupuolella suomalaisetkin tapasivat nykyistä enemmän harrastaa teitittelyä. 

Rautasaappaiden kaikua oli mukava lukea. Suurelta osin. Toisaalta, elämän nurjien puolien kuvauksiin kuuluu kirjassa sekin, että kerrotaan myös SS-sotilaiden sotarikoksista. Myös kirjan päähenkilöitten, suomalaisten sotilaiden tekemistä. Tämä sai minussa aikaan sen, että kirjaa lukiessa oli kaiken aikaa minulla kovin ambivalentti tunnelma. Niistä puhuessaan Tiina Korhonen ei moralisoi. Kuvaa vain tapahtumia. Että tällaista se oli. Kuten yhdysvaltalainen kirjailija Kurt Vonnegut olisi sanonut: "Niin se käy." Myöskään ihanteellinen luutnantti Weinert ei tosiasiassa ole aina niin kovin ihanteellinen.

Sikäli kuin tiedämme, suomalaisten SS-sotilaitten idän sotaretkellä tekemät sotarikokset ovat olleet harvinaisuuksia. Korhosen kirjassaan kuvaaman pienen suomalaisen sotilasjoukon rikokset, raiskaukset ja sotavankien murhat, eivät siten luultavasti kuvaa suomalaisten vapaaehtoisten käytöstä laajemmin.

Saksan tavanomaisten armeijan Wehrmachtin sotilaat, joita komensivat suuressa määrin kansallissosialistit eli tuttavallisemmin sanoen natsit ja jotka ennen kaikkea olivat kaikki natsipropagandan vaikutuksen alaisia, eivät useinkaan kyenneet tai halunneetkaan sotia puhtain asein. Ja vielä enemmän tämä koski tietenkin Waffen-SS:n sotilaita, jotka olivat kaikki ainakin jossain määrin vakaumuksellisia natseja.

Ei liene väärin olettaa, että natsipropagandan jatkuva syöttö vaikutti ennen pitkää vahingollisesti myös joihinkin suomalaisiin sotilaisiin. Onneksi ei sen kanssa pahemmin käynyt. Useimmat suomalaiset SS-sotilaat kuuluivat kuitenkin kansallisiin osastoihinsa, joten vahinko jäi pienemmäksi.

Täytyy myöntää, että kirjassa mainitut sankareiden sotarikokset saivat minut melkein hykertelemään yhdessä kohdassa, kun nämä kohtasivat tavallista enemmän vaikeuksia.

Tiina Korhonen on käyttänyt kirjassaan usein outoja murteellisuuksia. Ihmettelin välillä jopa, että onko tämä oikeaa suomen kieltä vai onko kirjoittaja keksinyt itse ao. sanat.

Kirjailija myöskin erehtyy kerran mainitsemaan, että kuljetuslentokone Junkers 52 olisi pommikone. Arvelen Korhosen tietäneen paremmin, mutta hänelle oli tullut tässä kohdassa lapsus. Ju-52:n sijaan pommikone oli varmaankin Ju-87 "Stuka" taikka Junkers 88, jotka molemmat ovat periaatteessa syöksypommittajia, mutta jälkimmäinen on näistä isokokoisempi. Heinkel 111 -pommikoneen jätän laskuista pois, sillä oletan kirjailijan muistaneen oikein valmistajan nimen.

Tulipa tämäkin nyt luettua.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Uni siitä, että sain asumistukea Kelan lisäksi myöskin Ruotsista

Näin jokin aika sitten seuraavanlaista unta:

Olin saanut Suomen Kelan lisäksi asumistukea myöskin Ruotsin vastaavasta paikasta. Ja lisäksi vielä melko paljon, olikohan se jopa 800 euron summa. Ihmettelin unessa, että olenko todella oikeutettu siihen, ja joudunko maksamaan summan takaisin, jos en ole. Mietin, että voisin ottaa yhteyttä asian tiimoilla Ruotsin ko. virastoon. Mutta sitten minua alkoi pänniä ajatus, että joudun sitten varmaan toimittamaan sinne kaiken maailman lippuja ja lappuja.

Mutta huolimatta siitä, että tililleni oli tipahtanut Ruotsista melkoinen summa rahaa, käytyäni pankkitilini tietoja vilkaisemassa kävi ilmi, että tilini on suurin piirtein nollilla. Unessa oli 16. päivä ao. kuukautta. Ajattelin, että miten ihmeessä kykenen selviytymään kolikkovarastoni rahoilla koko loppukuun ajan.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Liityin Skepsis-yhdistyksen jäseneksi

Klassinen kreikkalainen skeptismi oli tietokielteistä skeptismiä. Siinä epäiltiin ihmisen mahdollisuuksia tiedon saavuttamiseen. Nykyaikainen skeptismi on tieto- ja tiedemyönteistä skeptismiä, jonka mukaan tietoa on mahdollista saavuttaa, mutta se saavutetaan kriittisen asennoitumisen ja menetelmän kautta.

Lyhyesti sanottuna nykyaikainen skeptismi on sitä, että ei uskota suoraan jotain väitettä, vaan vaaditaan perusteluja. Skeptikko on dogmaatikon vastakohta.

Voidaan sanoa, että kriittinen asennoituminen on yhtä tieteellisen menetelmän kanssa, menetelmän, jossa tehdään kokeita, joilla testataan väitettä. Sellaiset väitteet, joita ei edes periaatteessa voida testata, eivät varsinaisesti kuulu tieteellisen menetelmän arvioitavaksi. Tieteeseen kuuluu myös se, että tietomme kehittyy. Ennen pitkää vanhoja teorioita voidaan kumota. Tieteellisen tiedon kokonaisuus ei ole mitenkään lopullista tietoa, mutta se lähestyy aikaa myöten yhä enemmän totuutta.

Suomessa nykyaikaista skeptismiä edustaa Skepsis ry, joka on vuonna 1987 perustettu suomalainen tieteellinen yhdistys ja skeptikkojärjestö. Yhdistyksen tarkoitus on edistää kriittistä ajattelua sekä tieteeseen ja järkeen perustuvaa käsitystä maailmasta. Yhdistyksen mukaan kiisteltyjä tai erityisen poikkeuksellisia väitteitä tulisi tarkastella tieteen keinoin, ja se ylläpitää tällaisesta toiminnasta kiinnostuneiden ihmisten verkostoa, järjestää kokouksia ja keskustelu- ja luentotilaisuuksia sekä harjoittaa tiedotus- ja valistustoimintaa. Yhdistys on poliittisesti, aatteellisesti sekä uskonnollisesti sitoutumaton.

Yhdistys julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Skeptikko-lehteä sekä myöntää vuosittaista Huuhaa-palkintoa ansioituneelle huuhaan edistäjätaholle. Vuodesta 1995 alkaen Skepsis on myöntänyt myös Sokrates-palkintoa, jolla se haluaa kannustaa kriittiseen ajatteluun tähtäävää kasvatustyötä. Alusta alkaen yhdistyksen toiminta on painottunut käytännön tutkimuksen sijaan pseudotieteiden haastamiseen.

Skepsis kuuluu Tieteellisten seurain valtuuskuntaan, joka on Suomessa toimivien tieteellisten seurojen valtakunnallinen yhteistoimintaelin.

Skepsis on julkaissut myös paranormaaleja ilmiöitä ja valetieteellisiä väitteitä käsitteleviä kirjoja. Yhdistys järjestää kuukausittain yleisölle avoimia luentoja ja keskustelutilaisuuksia. Skepsis on omalla osastollaan useana vuotena osallistunut jokasyksyisiin rajatietoon keskittyviin Hengen ja Tiedon messuihin.

Suuri yleisö tuntee Skepsiksen ennen kaikkea siitä, että se on luvannut 10.000 euron palkinnon sille, joka tuottaa paranormaalin ilmiön Skepsiksen järjestämissä testioloissa. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut saamaan palkintoa, vaikka useita yrityksiä on ollut. Vuodesta 1996 tarjolla on ollut samansuuruinen humanoidistipendi, jonka saa humanoidi, joka noutaa sen itse ja suostuu samalla antamaan DNA-näytteen tai vastaavan todisteen siitä, että on avaruusolento.

Skepsis-yhdistyksen nettisivut löytyvät täältä ja yhdistyksen keskustelupalsta täältä. Moni ryhtyessään viestittelemään yhdistyksen keskustelupalstalla tekee sen virheen, että kuvittelee muiden keskustelijoiden olevan "skeptikoita", mikä on melko lailla väärä luulo, sillä keskustelupalstalle voi kirjoittaa kuka tahansa aivan riippumatta maailmankuvasta ja maailmankatsomuksesta ja yksilön suhteesta tieteeseen ja kriittiseen ajatteluun.

Liityin joskus viime vuosikymmenellä Skepsiksen jäseneksi, koska arvostin yhdistyksen pseudotieteiden vastaista työtä ja yhdistyksen suhteellista täysipäisyyttä. Siihen aikaan olin vielä nykyistä enemmän tavanomaisen kristinuskon kannattaja. Niihin aikoihin kuitenkin alkoi uusateismin suurten nimien nousu, ja pelästyin asian juhlimista Skepsiksen piirissä. Päätinkin sitten erota yhdistyksestä jättämällä seuraavan vuoden jäsenmaksun maksamatta.

Sittemmin on paljon vettä virrannut Jordanissa, ja minusta on tullut aikaisempaa enemmän epäilevä kristitty. Viime vuonna päätinkin sitten, että vuoden 2017 alkupuolella liityn uudelleen Skepsiksen jäseneksi. Ja niin teinkin. Hyvää asiaa on mukava tukea, vaikka minun tieteellinen antini yhdistykselle on ja tulee olemaan kovin heikkoa, sillä en ole tutkija, vaan pelkästään tietokonenörtti, kuten skeptikko Pertti Jarla on sarjakuvapiirtäjä.

Olin aikaisemmin pitänyt Pyhän hengen voimavaikutusta kristityssä todisteena kristinuskon Jumalan olemassaolosta ja kristinuskon totuudesta. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä saattaa olla pelkästään psykologinen ilmiö.

En usko, että Jeesus Kristus on tehnyt kaikkia Uudessa testamentissa esitettyjä ihmetekoja, mutta toivon.

En ole varma Jumalan olemassaolosta. En pidä läheskään varmana seikkana, että Jumala tekisi ihmeitä ihmisten elämässä. En juurikaan usko myöskään siihen, että Jumala vaikuttaisi luomassaan maailmassa muuten. Jumalakuvani on tätä nykyää jotain kristinuskon perinteisen jumalakuvan ja Albert Einsteinin jumalakuvan väliltä.

Pidän Jumalaa sinänsä mielenkiintoisena ei-tieteellisenä hypoteesina. Valitettavasti vain ei ole saatu aikaiseksi tutkimusohjelmaa, jolla Hänet saataisiin esiin.

Nykyään en rukoile Jumalaa koskaan. Jatkuvasti toki avaudun Jumalan ja Kristuksen Pyhälle hengelle, ja se toki saattaa myös olla jonkinlaista rukousta, siis mikäli Jumala on olemassa, mutta sanoilla en enää rukoile. Kun eräs tuttuni pyysi minua kerran rukoilemaan erään asian puolesta, kerroin hänelle, että minä en rukoile, vaan toivon. Hän pyysi minua sitten toivomaan.

Outoahan tämä on, mutta näillä eväillä mennään.

Tavanomainen rukoileva kristitty varmaankaan ei, jos olisi näistä ajatuksistani tietoinen, pitäisi minua kristittynä. Itse haluaisin ajatella olevani kristinuskon erityistapaus.

...Olen ruvennut nyt odottelemaan sitä, että postiluukusta jossain vaiheessa kolahtaisi alkaneen vuoden 2017 ensimmäinen Skeptikko-lehti. Lehden vanhoja numeroita ja uusimpien numeroitten irtoartikkeleita pääset tarkastelemaan täältä...

...
PS:

Tämä merkintä on jatkoa edelliselle.

Lisäksi kaikki sarjan Jossain määrin skeptishenkisiä kristillisiä kirjoituksia merkinnät pääset lukemaan tunnisteen kristillinen skeptismi kautta.

torstai 12. tammikuuta 2017

Mitä sain joululahjaksi Herran vuonna 2016

Itse henkilökohtaisesti pidän siitä, että Jeesus on syntynyt.

Herran vuonna 2016 minä ja lähisukulaiseni kokoonnuimme joulun tunnelmissa yhteen tavanomaisen jouluaaton sijaan vasta joulupäivänä sunnuntaina. Tämä johtui siitä, että kaksi henkilöä porukasta saapui Kiinasta jouluaattona eikä oikein katsottu sopivaksi vaatia näiltä joulujuhlimista vielä samana päivänä todella pitkän lentomatkan ja aikaerorasituksen vuoksi. Koska eräs hyvä tuttuni oli minulle velkaa kyydityksiä, sain häneltä kyydin niin juhliimme kuten myös yömmällä takaisin sieltä, joten ei tarvinnut tilata taksia paluumatkalle.

Tarjottu jouluruoka oli hyvää. Kinkku oli tosin sikäli tällä kertaa epäonnistunut, että se oli jostain syystä kypsynyt liian hitaasti. Kun veljeni oli ottanut sen uunista ja ruvennut leikkelemään sitä, niin oli tehty huomio, että kinkku on vielä vähän raakaa. Tämän jälkeen kinkku sai olla uunissa vielä yli puolentoista tunnin ajan. Minkä jälkeen suurin osa siitä sai jatkaa oloaan siellä vielä jonkin aikaa.

Ruokaan sisältyi yhtä sun toista normaalia jouluruokaa. Koska kinkku ei ollut vieläkään kokonaan kypsynyt, me söimme siitä ainoastaan veljeni aikaisemmin kinkusta leikkaamat viipaleet, mikä oli melko vähän. Muuta ruokaa oli tosin sen verran runsaasti, että tulin varsin täyteen. Nautin lasillisen punaviiniä ruoan kanssa. Aikaisemmin päivällä minulle oli jo tarjottu lasillinen glögiä.

Jossain vaiheessa ruokailun jälkeen jaettiin lahjat. Ikälisäni huomioon ottaen minä sain kaiken kaikkiaan melko paljon lahjoja. Pieni veljentyttäreni tykkäsi hänelle ostamastani ambulanssilentokonelegopaketista. Hän rupesi välittömästi kokoamaan sitä.

Veljeni luona sain seuraavat lahjat: pullollisen hirveän hienossa pakkauksessa olevaa siideriä, levyllisen tshekkiläistä premiumsuklaata ja Alppilan kiinalaisen luterilaisen seurakunnan mainos-T-paidan, jossa etupuolella lukee: "As for me and my house we will serve the Lord (Joshua 24:15). Ja niskan luona lukee: "Chinese Church". Ja ko. seurakunnan tiedot suomeksi ja kiinaksi.

Loppukeväästä menen joskus tämä paita päälläni Salille. Sali on länsi-Vantaan Pähkinärinteen paras kapakka, sillä sieltä löytyy suuri määrä erilaisia oluita.

Toisen veljeni oli määrä mennä töihin jo maanantaina, joten siksi hän ja hänen tyttöystävänsä lähtivät jo aikaisessa vaiheessa pois. Koska isäntäväkeni naispuolinen edustaja meni yläkertaan heidän lähtönsä jälkeen, päätin, että voin minäkin lähteä kotiini saman tien. Niinpä soitin kyyditsijälleni.

Eräältä asiakkaaltani olin saanut lahjaksi joulukukan. Mutta koska valitettavasti tajusin liian myöhään, että paketissa oli kukka, se oli ehtinyt jo tuhoutua siinä vaiheessa, kun rupesin avaamaan pakettia. Toinen asiakkaani oli antanut minulle lahjaksi kevyen poolopaidan. Ja kauluspaidan, joka oli muuttunut käyttökelvottomaksi, koska hän oli käyttänyt paketin pysymisen kasassa varmistamiseksi liimaa. Eräs hyvä tuttu nainen oli antanut minulle lahjaksi Viron Haapsalun mainos-t-paidan.

Saamani siideri maistui kovasti valkoviiniltä. Se oli suljettu jopa samppanjamallisella korkkikorkilla, jota en onnistunut saamaan itse auki. Eräs kämpilläni piipahtamassa käynyt tuttuni sai avattua sen minulle myöhemmin. Tarjosin hänelle sitten maistiaiset siideristä. Itse en ole siideri-ihmisiä, enkä valkoviini-ihmisiä, mutta tämä oli melko hyvää.

Minun oli myöskin pitänyt saada eräiltä sukulaisiltani joululahjaksi jokavuotinen Wiener Nougat -paketti. Mutta he olivat onnistuneet hukkaamaan sen jonnekin kämpillään. Lupasivat, että tuovat sen minulle jonain päivänä. Voi olla, että tuovat vastaavan tuotteen, jos eivät löydä. Ei ole ainakaan vielä kuulunut mitään.

Wiener Nougat on minulle kuin huumetta. Pystyn syömään sitä kokonaisen paketillisen yhdessä illassa. Olinkin vuonna 2015 päättänyt, etten osta itselleni enää muita joulukarkkeja kuin sitä. Vuoden 2016 syksyllä ostin itselleni sitä kahden paketillisen verran.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Rajoitettu sananvapaus ja lehdistönvapaus Suomessa samaan pakettiin?

Koska internetin suodattaminen ei teknisistä syistä onnistu aukottomasti, keskittyvät Venäjän viranomaiset nyt pelotteluun, sanotaan Ylen sivuilla julkaistussa Erkka Mikkosen kirjoittamassa uutisartikkelissa Sananvapaus Venäjän netissä heikkenee – käyttäjiä pelotellaan jakamalla ankaria tuomioita.

...Kuulemma 5. tammikuuta oli Oulun Scandicissa pidetty Sananvapaus uhattuna -tapahtuma...

Suomessa sananvapaus on sikäli paremmalla tolalla kuin Venäjällä, että täällä tuomitaan sen käytöstä pienempiä rangaistuksia. Mutta silti sananvapautta rajoitetaan Suomessakin. On suorastaan bysanttilainen meininki. Viimeisimpänä esimerkkinä Perussuomalaisten Sebastian Tynkkynen. Hänen oikeudenkäyntinsä pidetään Oulussa 11. tammikuuta. Syyte on kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kyseisen lain pykälää voi rikkoa yksinkertaisesti välittämällä sellaista tietoa, jonka joku voi kokea solvaavaksi tai vittuilevaksi.

Aina sanotaan, että sananvapauteen kuuluu myös vastuu. Niin Hitlerin Saksassa kuin Neuvostoliitossa ihmiset ovat joutuneet ja nyky-Venäjällä ja nyky-Suomessa joutuvat edelleenkin vastuuseen sanomisistaan.

Kun kerran sananvapauden käytöstä tulee joutua vastuuseen, niin miksi emme jatkaisi vapauksien vastaista liikettämme sälyttämällä vastuuta myöskin median niskoille Venäjän tapaan? Vai onko niin, että lehdistöllä, radiolla ja televisiolla tulisi olla vastuun suhteen joitain erioikeuksia eikä heitä saa valtio saattaa vastuuseen?

torstai 5. tammikuuta 2017

Uni Pennistä ja Telleristä

Penn Jillette ja Teller ovat yhdysvaltalaisia taikureita, koomikoita ja skeptikoita, jotka ovat erinäisissä ohjelmissa esiintyneet yhdessä. Näin jokin aika sitten seuraavanlaisen unen heistä onnistuttuani sinä aamuna nukkumaan pommiin:

Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen pienimuotoinen tietokilpailu tai muu visa. Edessäni oli omituinen häkkyrä, johon piti laittaa vastaukset. Ennen kuin olin täysin valmis, häkkyrä ulosti Penn Jillettelle vastaukseni. Tämä sanoi sitten: "Koska ko. yhtyettä ei enää ole olemassa, minä saan tästä yhden pisteen."

tiistai 3. tammikuuta 2017

Perussuomalaisten nuorten järkyttävä "Tuskien taival" -video

Pahan aatteellisen järjestön osasto Perussuomalaiset nuoret oli julkaissut Facebook-sivuillaan 27. joulukuuta järkyttävän videon, jossa Sebastian Tynkkystä ruoskitaan Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon Helsingin tuomiokirkon portailla. Video on viralliselta tai epäviralliselta nimeltään Tuskien taival. Sillä vastustetaan pakkoruotsia.

Pakkoruotsissa on kyse siitä, että Suomen kaikkien suomenkielisten koululaisten on pakko opiskella koulussa mikroskooppisen pienen vähemmistön kieltä ruotsia.

Mutta "Tuskien taival" on herättänyt suurta vihastusta ja sitä on laajalti pidetty huonona siirtona.

Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson oli tiedotteessaan lausunut mm.: "On vastenmielistä, että joku edes keksii tehdä tällaisen videon, ja sitten ylpeänä jakaa sitä". Lisäksi hän oli lausunut mielipiteensä olevan, että video loukkaa myös Suomen virallista evankelisluterilaista kirkkoa.

Ruotsalainen Aftonbladet-lehti taas oli sanonut, että "ruoskintavideo hyökkää ruotsin kieltä vastaan".

Itse pidän videota taiteellisesti merkittävänä, varsinkin koska se ei ole poliittisesti oikeaoppinen.

Mutta oikeastihan aika harva on koskaan hyökännyt pakkoruotsia koskevissa puheissaan ruotsin kieltä vastaan sinänsä. Kotimaiset propagandistit ovat kuitenkin väittäneet jo pitkään pakkoruotsin vastustajien vastustavan myös ruotsin kielen vapaaehtoista opiskelua. Ja nyt Ruotsissa otetaan sitten mallia ja huudetaan susina susien kanssa.

Ruotsalaisilla on kansainvälisessä kanssakäymisessä sellainen etu, että heillä on vain yksi kansainvälisesti hyödytön kieli, jota heidän täytyisi osata, kun taas suomalaisilla niitä on kaksi.

Jos pakkoruotsissa Suomen kouluissa olisi jotain järkeä, niin olisi pakkogandassakin Ruotsin kouluissa. Sillä eikö ole niin, että jos oppii yhden kielen, niin oppii helposti toisenkin? Mutta onko Ruotsin kouluissa pakkogandaa?

Perussuomalaisten nuorten sivuilla oli 30.12. julkaistussa artikkelissa kerrottu ilouutinen, että "Tuskien taival" -videota oli siihen mennessä katsottu jo puoli miljoonaa kertaa. Ja tähän päivään 3.1.2017 mennessä sitä lienee katsottu vielä enemmän.